|
 Mistä kaikki oiken alkoi?
Lapsuudenkotona meillä oli aina ollut koira tai kaksi, joten koiraharrastus oli tullut minuun jo "äidinmaidossa". Dreevereitä ja norjan harmaita hirvikoiria, mutta pitkäkarvainen mäyräkoirauros William ”Vili” oli ensimmäinen ikioma koira ja vei minut koiraharrastukseen peruuttamattomasti mukanaan. Vuosien varrella metsästyskavereina on ollut pitkäkarvaisia mäyräkoiria, harmaa norjan hirvikoira ja suomenajokoiria. Aktiivisena, monen eri metsästysmuodon harrastajana, olen ollut jo 13-vuotiaasta asti, jolloin ensimmäinen rusakka kaatui dreeverinarttumme Timun ajosta. Nyttemmin kaadot ovat jo jääneet taka-alalle ja toiminta on enemmänkin koiran ehdoilla harrastamista. Olemme vaimoni kanssa yhdessä harrastaneet pitkäkarvaistenmäyräkoirien kanssa eri koemuotoja ja kierrelleet näyttelykehiä jo usean vuoden ajan.
Miten päädyin juuri pitkäkarvaiseen mäyräkoiraan?
80-luvun alkupuolella - luolakoirien kanssa - metsästysseuramme alueella kävi vierailevia jahtikavereita, joilla oli eri rotuisia terriereitä ja mäyräkoiria. Muutaman kerran kävi myös jahdeissa pitkäkarvainen mäyräkoirauros Elmeri, näyttämässä taitojaan ja olin noiden käyntien jälkeen varma omasta valinnastani. Järkevällä ja tehokkaalla toiminnallaan Elmeri jätti lähtemättömän vaikutuksen mm. luolakoirana. Ensimmäinen oma koira olikin em. mainitun
Elmerin ja Murun yhdistelmästä syntynyt William, jonka kanssa koluttiin luolat, ajettiin jänistä, rusakkoa ja kettua. Vili haukkui puuhun metsäkana-
lintuja, nouti sorsat kaislikosta ja jäljesti haavoittuneita hirvieläimiä – oli siis kaikessa mukana.
Ennenaikainen, raskas ero metsäkaverista aiheutti monelle niin tutun mielialan, että ei enää koskaan pitkäkarvaista mäyräkoiraa, koska kukaan
ei voisi koskaan korvata menetettyä metsästystoveriani. Seuraavaksi harrastus johti oman hirvikoiran hankintaan yhdessä isäni kanssa.
Hirvikoiria oli ollut kotipuolessa jo vuosia ja niinpä kokeilin rodun vaihtoa, siinä onnistumatta. Pientä taukoa avusti sopivasti opiskelu ja kansalaisvelvollisuus. Helpotusta loi myös silloisen tyttöystäväni ja tulevan vaimoni kotona ollut Williamin poika Santeri, joka toimi vieroitus-
oireiden helpottajana. Perustettuamme perheen oli automaattisesti ajatuksena hankkia koira ja tietenkin pk mäykky. Keväällä -93 syntyi
perheeseemme esikoinen ja 1 kk 11 päivää myöhemmin syntyi, järjestyksessä toinen, mäyräkoirani ”Jesse”. Jesse toimi hyvin luolilla, kunnes
”kasvoi ns. ulos” luolahommista. Sorkkaeläinten jäljestyksessä Jesse toimi hyvin avustaen, niin virkavaltaa, kuin lähialueiden metsästys-
seurojakin. Vasta viime syksynä askel alkoi painaa sen verran, että totesimme homman kuuluvan nuoremmille. Nykyään Jesse viettää, hyvin
ansaittuja, eläkepäiviään veljeni isännöimällä kotitilallani naapurikylässä.
Uudet tuulet ja tavoitteet!
Perhe kasvoi tyttäreni syntymän myötä ja tuosta iloisesta perhetapahtumasta 10 kk ja 8 päivän kuluttua Pellonperän kenneliin syntyi tuleva kettuajurini suomenajokoira Uli. Ajotaidon hiouduttuaan huippuunsa kettujahti päättyi, joko kaatoon tai luolaan ja taas ajatukset siirtyivät uuden luolakoiran hankintaan. Koska Jessen kasvu ei pysähtynytkään luolakoiran mittoihin, vaan ”vähän” sen yli, lähdin aktiivisesti etsimään pitkäkarvaista luolapuolen taitajaa. Ehdokas löytyikin pienen odottelun ja haeskelun jälkeen Joutsasta, Yökyöpelin kenneliin oli odotettavissa hyvä riistavietin omaavia pentuja. Musta punaisin merkein varustettu Napoleon ”Nappe” syntyi. Napen menestyksen myötä alkoikin nykyhetkeen johtanut, toteutumassa oleva haave, ryhtyä kasvattamaan käyttökoiria omassa pienessä kennelissä. Vaimoni innostunut mukanaolo näyttelyissä ja kokeissa avitti yhteistä päätöstämme. Edellä mainittuun ajatukseen nojaten aloin etsimään narttua, jolla olisi myös perimässä vahvaa riistaviettiä. Ystävällisten ja avuliaiden kasvattajien haastattelut ja oma aloitteinen nettitiedustelu johti meidät Romanikas Xanthian ”Sanin” jäljille Ruotsin maalle. Vuoden 2005 loppiaismyrskyn saattelemana saavuimme, koiran hakumatkalta Ruotsista, pieni pentu mukanamme. Sanin toivotti tervetulleeksi tarhan portilla Nappe ja kaksi suomenajokoiraa Uli ja Ringa. Ringa oli kesällä 2004 tullut meille pidempiaikaiseen hoitoon, ns. toistaiseksi. Ringa palasi kuitenkin kesällä 2005 kotiinsa ja Uli, sydänsurujen murtamana, lähti ajamaan kettuja koirien taivaaseen. Jäljelle jäivät nuo rakkaat mäyräkoirat, joita toivottavasti tulee hyvin pian lisää…
19.8.2005
Marko
| 
